sunnuntai 1. toukokuuta 2016

Nanoteknologia ekoteko, totta vai tarua


"Minä en tiedä, rakastanko minä sinua enää."


Toistaiseksi emme tiedä, millaisia riskejä nanotekniikan laajaan käyttöön liittyy. Nanomateriaalien viidakko on jo nyt niin monimutkainen, että sen täsmälliset riskianalyysit tulevat viemään huomattavasti aikaa.


"Hän oli ajatellut, että tässä oli risteys. Jos hän jatkaisi niin kuin oli tottunut elämään, jos hän pitäisi Elsaa sinä tyttönä joka Elsa oli ollut heidän tavatessaan, hän ei kykenisi olemaan Elsan lähellä."


Kuluttajaohjauksen lisäksi myös nanoteknologian ympäristölainsäädäntö laahaa pahasti kaupallisen kehityksen perässä. Tulee viemään vuosia ennen kuin meillä on toksikologista tietoa, johon lainsäädännössä voidaan nojata. Samaan aikaan EU edistää tutkimusrahoituksen kautta nanotekniikan kaupallisten sovellusten kehittämistä: tutkimusrahoitusten hakuprosesseissa vahva yritysedustus korostuu, ja tutkimustyön tavoitteena on luoda uusia, kaupallisia innovaatioita. Tämä teknis-taloudellinen kytkös selittää osaltaan sen, miksi riskianalytiikka kulkee jälkijunassa ja materiaalien kehittäminen etenee paljon nopeammin kuin toksikologinen tutkimus.


"Toinen on opittava aina uudestaan."


Nano tarkoittaa miljardisosaa eli mittayksikkönä millimetrin miljoonasosaa. Yksi nanometri on siis 0,000 000 001 metriä. Alle sadan nanometrin hiukkasia kutsutaan nanohiukkasiksi.


Nanotekniikassa materiaalin rakenteita muutetaan molekyylitasolla, jolloin sen ominaisuudet muuttuvat. Esimerkiksi lisäämällä laastariin nanokokoisia hopeahippuja siitä saadaan antibakteerinen. Nanohopea irtoaa laastarista, läpäisee bakteerin solukalvon ja häiritsee solun aineenvaihduntaa siinä määrin, että se lopulta kuolee. Tavallinen hopea ei vaikuta samalla tavalla, vaikka sitäkin käytetään muun muassa veden puhdistamiseen.

Eri nanopartikkeleiden käyttäytymisestä luonnossa ei tarkasti tiedetä, mutta joitakin riskejä voidaan jo nähdä. Sekä antibakteerisissa tekstiileissä käytettävää nanohopeaa että aurinkovoiteiden nanotitaanidioksidia kulkeutuu vesistöihin suihku- ja pyykkiveden mukana. Nanotitaanidioksidihiukkaset estävät sini- ja piilevien kasvua, ja pienimmät hiukkaset ovat tutkitusti myrkyllisiä vesikirpuille.

Nanotekniikka tarjoaa toisaalta myös uusia keinoja ympäristönsuojeluun, esimerkiksi energian- ja materiansäästöön. Lämpöä heijastava, nanopinnoitettu ikkunalasi voi säästää niin lämmityksessä kuin ilmastoinnissakin, ja kestävämmät materiaalit puolestaan pidentävät tuotteiden käyttöikää. Nanoselluloosan käyttöä on väläytelty yhdeksi mahdollisuudeksi myös veden- ja ilmanpuhdistuksessa.


"Minä kaipaan niitä aikoja kun oli aikaa suuttua. Nyt minusta tuntuu, että kuolema tulee ennen kuin ehdin edes kirota. Minä katson nyt oikein tarkkaan, Elsa sanoi. - Minusta tuntuu, että on katsottava talteen jokainen puu ja poukama."


Joissakin tähänastisissa tutkimuksissa on ilmennyt, että osa pienikokoisista nanohiukkasista voi läpäistä ihon, istukan ja jopa päätyä aivoihin. Eräs nanohiiliputkia sisältävä materiaali vaurioittaa hengitettynä keuhkoja asbestin tavoin. Tämä aine on selvästi osoitettu terveydelle vaaralliseksi ja materiaali on poistettu markkinoilta. Työsarkaa riittää, sillä erilaisia materiaaleja on valtavan paljon. Yhdestä ja samastakin aineesta voi olla todella monta erilaista muotoa, ja nanopartikkeleita voidaan myös pinnoittaa eri aineilla. Ne kaikki käyttäytyvät eri tavalla.








Lähteet:
Pulkkinen Riikka, Totta, Kustannusosakeyhtiö Otava, 2010
Hellsten Hanna Kaisa, Lupauksien ja uhkien nanotekniikka, Suomen Luonto 6/2011

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti